hetken häpeä, ikuinen gloria

tuon otsikon alle mahtuu kaksi viikon tapahtumaa, nimittäin väitöksen 10-vuotispäivä ja icebug winter run.



väitöstilaisuuteni pidettiin oikeuslääketieteen laitoksella ja meinasin myöhästyä, kun parkkipaikalle kurvatessani jouduin antamaan tilaa tsunamiuhrien autosaattueelle. onneksi laitoksen lippu ei ollut puolitangossa ;) hetken häpeä, ikuinen gloria niin kuin väitöksestä tavataan sanoa. tai ehkä nykyään voisi sanoa että ojasta allikkoon.

perjantaina oli hupia tiedossa: baba lybeck oli kutsunut #teamelinajouhkin icebug winterrun-tapahtumaan. puolet osallistumismaksuta meni elinan keräykseen. olin jo jokin aika sitten uhonnut sosiaalisessa mediassa tuxu-asun jälleennäkemistä ja innolla kaivoin pinkkiä asua esiin. #fiftyshadesofpink.

kisa oli kiva, pirteä ja taidolla toteutettu. nimensä mukaisesti nastakenkää tarvittiin. kolme 3,33km lenksua stadikan ympäristössä kulki osin huoltamatonta tietä. mutta reitillä oli myös hiekoitettua asvalttia ja sisäinen roopeankkani itki kun nastat rapisivat alustaan.

viime aikoina olen juossut kahdenlaisia kymppejä: maratonin ensimmäisiä (muista mennä rauhallisesti, ettei loppumatkasta piiputa) ja maratonin viimeisiä (enää kymppi jäljellä, älä luovuta) ja jonkin aikaa startin jälkeen meni siinä että ymmärsin ettei tässä tarvitse säästellä. tulossa oli myös ainoa kympin aika herraties kuinka pitkälle aikavälille ja päätin että yli tunnin aikaa en ota. siinä ainoa nopea lihassoluni alkoi huhuilemaan josko joku uinuva kaveri löytyisi. itse asiassa ohittelin ihan mukavasti porukkaa ja kun viimeisessä lumisessa alamäessä joku meni ohitseni, sisuunnuin ja lisäsin vauhtia pykälän (prkl minua ohiteta). loppuaika 56.35 oli ihan hyvä huomioon ottaen sen, että edellinen vk-lenkki on juostu viime vuosikymmenellä ja lasit olivat koko matkan huurussa. ja alamäkijuoksutekniikka olematon.

lisäksi myöhemmin tuli tieto, että olin asukilpailun naisten sarjan voittaja ja palkinnoksi saan hakea nastarit (pinkit icebugit - jee!) hetken häpeä, ikuinen gloria!

 sudelle kiitos kuvasta!


tässä tyttöjen kesken poseerataan ;)

yks hassenmara ja silleen. ei sen kummempaa

viikonloppuna päätin kuluttaa lauantain pohjoisrantaa kiertäen että pääsisin kuulareeniin sunnuntaiksi. keli oli vähän plussan puolella, eikä ollut kummempaa tuulta. kari varoitti liukkaudesta ja läksin b-luokan nastoilla liikenteeseen (siis niillä joista puolet nastoista ovat tallella). ja totta, kurveihin tullessa piti hidastaa. ei se katuminen, mutta kun muhkujäälle kaatuu niin silloin sattuu.

matkaseuraksi siunaantui minna ja jukka, ja niin kuin porukkajuoksuissa usein käy, matka eteni kuin itsestään. paitsi kyllä ne kaksi viimeistä kierrosta olivat vääntämistä. mutta kun ennen lähtöä sanoin että päivän kunto on 4.40 niin puolella minuutilla erehdyin. se olikin 4.39.30. ei sen kummempaa.

sunnuntaina kuulareenissä keskityttiin tempaukseen. ensin kevyehköllä 5x15+15, sitten painavammalla 50+50, heilureita vielä painavammalla silmien tasalle 25+25 ja lopuksi zombikävelyä (kuula suoralla kädellä) 3x kumpikin käsi. eikä kämmennahka hajonnutkaan. ei sen kummempaa.

viikon ehdoton helmi oli etelä-haagan kirjaston kierrätyshyllystä löytynyt klassikkoteos. nyt sekin on luettu. ei sen kummempaa

kuulan viemää: denisov & dedukhina training camp 31.1-1.2.2015

kun ostaa joululahjansa itse, ei pety. tammikuun viimeisenä viikonloppuna pääsin lahjakäärön kimppuun: maailmanmestarien kuulannosto-oppiin. kuulaseurani liftarit olivat järjestäneet kaksipäiväisen nostokurssin denisov & dedukhina training camp 31.1-1.2.2015. myönnän - tämä kuulahommeli on lähtenyt lapasesta. viikonloppuna olisi nimittäin saanut juosta sekä pohjoisrannassa että paloheinässä.

ivanin ja xenian meriitit ovat hengästyttävät (käykää ivanin linkistä katsomassa 72kg työntö...) ja vanha jäniskoira hieman ujostellen liittyi ihan oikeiden kuulaurheilijoiden sakkiin.

ensimmäisenä päivänä käytiin lävitse räkki (sic!), työntö, heilautus ja rinnalleveto. toistojen määrä laskettiin sadoissa, ei kymmenissä. heilautuksen kanssa meni palikat ihan uusiksi: lantiosaranan sijaan pitäisi käyttää takakenoa ja kyykistymistä. ja vartalon kiertoa ja painonsiirtoa. aika monta liikkuvaa osaa, nimittäin kun keinunnan muisti niin takakenon unohti ja sitä rataa. tuli ihan mieleen perhosuinti (jota en koskaan oppinut kunnolla) ja rintauinti (en koskaan poisoppinut vanhanmallista sammakkopotkua). huomatkaa kuvan keskittynyt ilme (kuva: max käär).

iltaa vietettiin kuusiksella savusaunan ja avannon merkeissä. en ole koskaan käynyt kuusiksella talvella. jäätyneenä järvi näytti tosi pieneltä (ja se takimmaisen lahden poiju on kyllä tosi kaukana kun sinne yrittää uida).

 

seuraavana päivänä ohjelmassa oli tempaus, the kämmennahan tappaja. pari tuntia tempausta pelotti jo ajatuksena. viime aikoina hiertymät ovat tulleet sormiin ja keskelle kämmentä. aukinaisen nahan kestää noin viikko parantua ja silloinkin pitää ehjän ihon reunat hinkata hiekkapaperilla ettei kahva tartu ja revi auki lisää. onneksi sain vinkin teipistä, mikä ei rullaudu reunoista, ja teippaustyylistä, mikä pitää teipin paikoillaan. päivän mittaan piti teipata useampikin sormi. ivanin ja xenian tempaukset näyttivät tosi vaivattomilta ja vähäeleisiltä. meikäläinen ähki painonsiirron, vartalonkierron, takakenon ja kyykyn viidakossa.

 

 

lopuksi molemmat kertoivat harjoittelusta. yllättäen löytyi paljon yhteyksiä juoksumaailmaan. kuulareenipäivien välillä on aerobista reeniä (juoksua) mikä nopeuttaa voimaharjoittelusta palautumista. lisäksi yhtenä päivänä viikossa on kovempi lenkki (kisasuorituksen pituushan on vähän alta cooper, eli hapenottoa tarvitaan). reeniöverien kohdatessa ei ole mitään järkeä vetää ohjelmaan merkittyä reeniä, vaan sitä voi joko keventää tai sitten tehdä vain verryttelyn/kevyen lenkin. ja kun kisaa varten keventää, immuniteetti voi heiketä (tuttu juttu: yhdessä vaiheessa maratonlensu oli kohdallani enemmän sääntö kuin poikkeus. sitten lopetin pidemmät keventelyt).

 

"mental training" (suomeksi vi**tuksensieto) osui ja upposi. eli miten pitää keskittyä tekemiseen eikä tulokseen. tähän hetkeen eikä tulevaan (tähän kilometriin eikä siihen että on vielä 95 jäljellä). ja miten vaikeastakin hetkestä voi päästä ylitse. jotenkin kummasti muistui mieleen bornholmin kisan viimeiset kuusi tuntia kun tina kristiansenin kanssa kisattiin siitä kumman psyyke murtuu ekana.

 

leiri oli kaiken kaikkiaan toisi antoisa, koukuttava ja lihaset jumittava kokemus.