hullut numerojärjestyksessä

yksi vanha maratonin vakiovitsi on että siinä laitetaan hullut numerojärjestykseen.

okei. joku voi olla niin hullu, että juoksee kilpaa, voittaa ja saapuu maaliin ensimmäisenä. mutta joku toinen voi olla niin hullu, että nautiskelee koko matkan ja tekee sen uudestaan. ja uudestaan. ja uudestaan. myös maratonmäärää voi keräillä.

sata juostua maratonia on jo semmoinen määrä, että siitäkin pidetään listaa. itse asiassa monissa maissa on sadan maratonin sankareille omat juoksuklubinsa (suomessa 100mc.fi), ja omat 100+ listansa. suomen lista löytyy tuo kerhon linkin takaa. ja kyllä, se vihreisiin tukkaa myöten pukeutunut olen minä. tällä listalla on siis suomen hullujen hullut numerojärjestyksessä. itse olen 21.hulluin ja naisista toinen ;)

mutta sitten on olemassa hullujen maailmanlista. eli maailman hullut numerojärjestyksessä. tälle listalle otetaan vain riittävän hullut, eli 300 maratonia juosseet. seinähulluja, eikös vain? lista päivitettiin vuodenvaihteessa ja 340 suorituksellani olen maailman 349. hulluin (jaettu tila) ja maailman naisista 41. hulluin (sekin jaettu).

okei. let's think positive. olen siis jossain asiassa maailman 350 parhaan joukossa. eräs läheiseni taannoin sanoi, että voiko kukaan koskaan tuommoista arvostaa. mietitääs vähän. mistä ominaisuuksista 300 maratonin rajan rikkominen kertoo?

1. vapaa-ajasta. on aikaa uhrata viikonloppuna lenkkiin 5 tuntia plus matkat.
2. elämäntavoista. ainakaan maratonaamuna ei ole krapulassa. eikä nuku pommiin.
3. sydän- ja verenkiertoelimistön kunnosta. hapenottokyky pitää olla kohtuullisessa kunnossa eli liikuntahistoriaa ainakin sen 300 maratonin verran.
4. tuki- ja liikuntaelimistön kunnosta. rasitusvammoja tulee ja menee, mutta osaat ne hoitaa ettei ne jää vaivaamaan.
5. ulkoisesta olemuksesta. en tiedä yhtään 300+ maratoonaria joka olisi lihava. tai joka olisi loppukesästä kalmankalpea.
6. henkisestä kapasiteetista. juokseminen on monotonista ja sitä pitää vaan oppia sietämään. maraton on harvoin helppo ja usein tulee tilanteita jolloin heikkohermoinen keskeyttäisi. tuleeko keskeyttäjille 300 maratonia täyteen? ei.
7. omien kykyjen tuntemisesta. yksi suurin keskeyttämiseen johtava tekijä on liian kova alkuvauhti. hyvää tulosta halutessa pitää tietää aika tarkkaan, mikä vauhti on liian kova.
8. epämukavuuden siedosta. 300 maratoniin mahtuu kaikenlaista keliä: kaatosadetta, paukkupakkasta, loskap*skaa, peilijäätä, hirmuhellettä ja niin edespäin. keli ei ole este, vaan hidaste.
9. yhteisöllisyydestä. 300 maratonia juosseilla on lukuisia juoksutovereita, joille kerätään lahjoja kun sopiva sataluku tulee täyteen.
10. harrastus muiden joukossa. voihan sen aikansa toisellakin tapaa kuluttaa.....

elinan muistolle

elinan pyörät lakkasivat pyörimästä. tai ehkä paremminkin siirtyivät pyörimään sinne, missä ei ole mustaa jäätä, routavaurioita eikä tappajasepeliä.

baba kertoo mynextrun-blogin haastattelussa elinan tarinaa ja teamelinajouhkin historiaa:
****Elina Jouhki on triathlonisti, joka rintasyövän selätettyään osallistui Norjassa puolikkaaseen Triathloniin ja menestyi niin hyvin, että sai paikan kesän 2013 MM-kisoihin Las Vegasiin. Hän ei kuitenkaan päässyt kisoihin, koska hänellä todettiin leukemia. Hän oli syksyn sairaalassa ja sai kantasolusiirron, jonka jälkeen kaikki näytti tämän vuoden alussa hyvältä, kunnes pääsiäisenä ilmeni, että leukemia oli uusiutunut.
Elina oli suunnitellut osallistuvansa Frankfurtin Ironman-kisaan kaveriporukalla kerätäkseen huomiota kantasolurekisterille ja Syöpäsäätiölle. Koska hän ei siihen pysty, hän otti yhteyttä Alexander Stubbiin ja Antti Hagqvistiin, joka on valmentajani ja myös itse kantasolusiirron saanut entinen leukemiapotilas. Antti lähetti minulle Elinan kirjeen, ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Keräsin muutaman kaverin ja tein blogikirjoituksen jossa kerroin Team Elina Jouhkista ja pyysin ilmoittamaan minulle, jos joku haluaa lähteä mukaan. Asia lähti etenemään valtavalla vauhdilla, ja kolmessa viikossa meitä oli lähes 200.***

sain kunnian olla mukana elinan tiimissä. ensimmäinen elinalle juoksemani maraton oli #300 Hannoverissa enne vappua 2014. en koskaan päässyt elinaa livenä näkemään, mutta hänen tarinansa kiinnosti ihan ammattinikin tähden. olen nimittäin työurani aikana toiminut syöpätutkimuksessa. elina opetti kouriintuntuvasti, miten jokaisen näytteen takana on ihmiskohtalo. joskus jopa murhenäytelmä. tavallisimmin näytesarjaan kuului pari-kolmekymmentä näytettä, joille kullekin oli potilaan henkilöllisyyden suojaamiseksi annettu yksilöllinen koodi. pari-kolmekymmentä ihmiskohtaloa, selviämisiä ja menehtymisiä. tuskaa perhepiirissä. jaettuna pieniin muoviputkiin viidenkymmenen mikrolitran erissä. enkä koskaan löytänyt mitään mullistavaa - teinkö turhaa työtä? joku näytteistä on saattanut olla tutun tutusta. tämmöiset panee hiljaiseksi ja miettimään.

elina oli koulutukseltaan hammaslääkäri (itse olen biokemisti) eli varmaan tiesi syöpäbiologian ja -genetiikan perusteet. ja osasi sekä hakea tietoa että kriittisesti lukea sitä (sori vaan kaikki uskojat, on "tietoa" ja tietoa). olen miettinyt mitä itse ajattelisin, jos joku mainitsisi minulle sanat "sekundaarileukemia", "translokaatio" ja "residuaalitauti" (en ole tutustunut elinan taudinkulkuun sen kummemmin, nuo olivat vain educated guess). varmasti myös menetelmät "karyotyypitys", "FISH" ja "RT-PCR" saisivat toisenlaisen merkityksen. kyseessä ei ole enää koodattu näyteputki, vaan elämä.

baba ja kumppanit polkaisivat pystyyn keräyksen. aiemmin syöpäsäätiö merkitsi minulle vuosittaista raha-anomusta ja mahdollista puolen vuoden pätkärahoitusta. muistan, miten koko tutkimusryhmän voimin kasattiin hakemusta ja usein, kun kirjekuori oli liimattu kiinni, huomattiin että selvitys 7B on pöydällä. eikus kuori auki ja takaisin paperisulkeisiin... nyt ymmärrän, että rahat ovat kotoisin myös yksittäisten ihmisten omista taskuista. sellaisilta, jotka uskovat, että rahoittamalla tutkimusta voivat todella auttaa. kertakaikkiaan liikuttavaa. valitettavasti iso osa tehdystä tutkimuksesta ei johda läpimurtoihin, mutta kuka voi sanoa että tehty työ on turhaa? suuret löydöt voivat tapahtua sattumalta ja ihan muista aihepiireistä - niin kuin sekin orgaanikko joka sattumalta nuolaisi spaattelia puhtaaksi synteesituotteesta ja maistoi makean (se oli aspartaami).

loppuun elinan motto:
”Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance.”
eikus tanssimaan! tai lenkille.

aina mun pitää

aina mun pitää olla iloinen
aina mun pitää muita tsempata
aina mun pitää jaksaa jaksaa
aina mun pitää sotkut siivota
aina mun pitää olla lähtövalmiina
aina mun pitää passata muita

niin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta, keski-iän kriisi löi taas avokämmenellä poskelle. sairastuminen siirsi E24-osallistumista vuodella, mutta sitä en kaktus kurkussa kerennyt murehtimaan. parin viikon puolikuntoisuus ja siitä johtuva reenitauko toi tosin iloisen yllätyksen paloheinässä: ensimmäinen alle 4.10 tulos sitten vuoden 2011. tuohonkaan en sen erityisemmin valmistautunut, kunhan lauantaina huomasin, että su-aamupäivällä on maratonin verran vapaata aikaa ;)