päänsisäiset yt:t

elämääni on tullut uusi toiminto, mikä syö leijonanosan ajastani. kesään asti. tämä tarkoittaa sitä, että nykyisiä toimintoja on mahdotonta ylläpitää entisessä laajuudessaan. on tehtävä organisaatiomuutos, jonka seurauksena osa toiminnoista on siirrettävä alihankkijoille tai supistettava.

viime päivityksen jälkeen olenkin läpikäynyt päänsisäisiä yt-neuvotteluita. toivottavasti mitään toimintoa ei tarvitse lakkauttaa. ”hankinta”- , ”ylläpito”- ja ”huolto”-nimisiä toimintoja olen yrittänyt siirtää alihankkijoille. valitettavasti kyseisten alihankkijoiden luotettavuus on ollut epävarmaa. ”blogin kirjoittaminen”- niminen toiminto tulee supistumaan. ”hölkkä”- niminen toiminto on avainehtona kaikille muille toiminnoille joten sen määrä pysynee ennallaan. son moro!

hullut numerojärjestyksessä

yksi vanha maratonin vakiovitsi on että siinä laitetaan hullut numerojärjestykseen.

okei. joku voi olla niin hullu, että juoksee kilpaa, voittaa ja saapuu maaliin ensimmäisenä. mutta joku toinen voi olla niin hullu, että nautiskelee koko matkan ja tekee sen uudestaan. ja uudestaan. ja uudestaan. myös maratonmäärää voi keräillä.

sata juostua maratonia on jo semmoinen määrä, että siitäkin pidetään listaa. itse asiassa monissa maissa on sadan maratonin sankareille omat juoksuklubinsa (suomessa 100mc.fi), ja omat 100+ listansa. suomen lista löytyy tuo kerhon linkin takaa. ja kyllä, se vihreisiin tukkaa myöten pukeutunut olen minä. tällä listalla on siis suomen hullujen hullut numerojärjestyksessä. itse olen 21.hulluin ja naisista toinen ;)

mutta sitten on olemassa hullujen maailmanlista. eli maailman hullut numerojärjestyksessä. tälle listalle otetaan vain riittävän hullut, eli 300 maratonia juosseet. seinähulluja, eikös vain? lista päivitettiin vuodenvaihteessa ja 340 suorituksellani olen maailman 349. hulluin (jaettu tila) ja maailman naisista 41. hulluin (sekin jaettu).

okei. let's think positive. olen siis jossain asiassa maailman 350 parhaan joukossa. eräs läheiseni taannoin sanoi, että voiko kukaan koskaan tuommoista arvostaa. mietitääs vähän. mistä ominaisuuksista 300 maratonin rajan rikkominen kertoo?

1. vapaa-ajasta. on aikaa uhrata viikonloppuna lenkkiin 5 tuntia plus matkat.
2. elämäntavoista. ainakaan maratonaamuna ei ole krapulassa. eikä nuku pommiin.
3. sydän- ja verenkiertoelimistön kunnosta. hapenottokyky pitää olla kohtuullisessa kunnossa eli liikuntahistoriaa ainakin sen 300 maratonin verran.
4. tuki- ja liikuntaelimistön kunnosta. rasitusvammoja tulee ja menee, mutta osaat ne hoitaa ettei ne jää vaivaamaan.
5. ulkoisesta olemuksesta. en tiedä yhtään 300+ maratoonaria joka olisi lihava. tai joka olisi loppukesästä kalmankalpea.
6. henkisestä kapasiteetista. juokseminen on monotonista ja sitä pitää vaan oppia sietämään. maraton on harvoin helppo ja usein tulee tilanteita jolloin heikkohermoinen keskeyttäisi. tuleeko keskeyttäjille 300 maratonia täyteen? ei.
7. omien kykyjen tuntemisesta. yksi suurin keskeyttämiseen johtava tekijä on liian kova alkuvauhti. hyvää tulosta halutessa pitää tietää aika tarkkaan, mikä vauhti on liian kova.
8. epämukavuuden siedosta. 300 maratoniin mahtuu kaikenlaista keliä: kaatosadetta, paukkupakkasta, loskap*skaa, peilijäätä, hirmuhellettä ja niin edespäin. keli ei ole este, vaan hidaste.
9. yhteisöllisyydestä. 300 maratonia juosseilla on lukuisia juoksutovereita, joille kerätään lahjoja kun sopiva sataluku tulee täyteen.
10. harrastus muiden joukossa. voihan sen aikansa toisellakin tapaa kuluttaa.....

elinan muistolle

elinan pyörät lakkasivat pyörimästä. tai ehkä paremminkin siirtyivät pyörimään sinne, missä ei ole mustaa jäätä, routavaurioita eikä tappajasepeliä.

baba kertoo mynextrun-blogin haastattelussa elinan tarinaa ja teamelinajouhkin historiaa:
****Elina Jouhki on triathlonisti, joka rintasyövän selätettyään osallistui Norjassa puolikkaaseen Triathloniin ja menestyi niin hyvin, että sai paikan kesän 2013 MM-kisoihin Las Vegasiin. Hän ei kuitenkaan päässyt kisoihin, koska hänellä todettiin leukemia. Hän oli syksyn sairaalassa ja sai kantasolusiirron, jonka jälkeen kaikki näytti tämän vuoden alussa hyvältä, kunnes pääsiäisenä ilmeni, että leukemia oli uusiutunut.
Elina oli suunnitellut osallistuvansa Frankfurtin Ironman-kisaan kaveriporukalla kerätäkseen huomiota kantasolurekisterille ja Syöpäsäätiölle. Koska hän ei siihen pysty, hän otti yhteyttä Alexander Stubbiin ja Antti Hagqvistiin, joka on valmentajani ja myös itse kantasolusiirron saanut entinen leukemiapotilas. Antti lähetti minulle Elinan kirjeen, ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Keräsin muutaman kaverin ja tein blogikirjoituksen jossa kerroin Team Elina Jouhkista ja pyysin ilmoittamaan minulle, jos joku haluaa lähteä mukaan. Asia lähti etenemään valtavalla vauhdilla, ja kolmessa viikossa meitä oli lähes 200.***

sain kunnian olla mukana elinan tiimissä. ensimmäinen elinalle juoksemani maraton oli #300 Hannoverissa enne vappua 2014. en koskaan päässyt elinaa livenä näkemään, mutta hänen tarinansa kiinnosti ihan ammattinikin tähden. olen nimittäin työurani aikana toiminut syöpätutkimuksessa. elina opetti kouriintuntuvasti, miten jokaisen näytteen takana on ihmiskohtalo. joskus jopa murhenäytelmä. tavallisimmin näytesarjaan kuului pari-kolmekymmentä näytettä, joille kullekin oli potilaan henkilöllisyyden suojaamiseksi annettu yksilöllinen koodi. pari-kolmekymmentä ihmiskohtaloa, selviämisiä ja menehtymisiä. tuskaa perhepiirissä. jaettuna pieniin muoviputkiin viidenkymmenen mikrolitran erissä. enkä koskaan löytänyt mitään mullistavaa - teinkö turhaa työtä? joku näytteistä on saattanut olla tutun tutusta. tämmöiset panee hiljaiseksi ja miettimään.

elina oli koulutukseltaan hammaslääkäri (itse olen biokemisti) eli varmaan tiesi syöpäbiologian ja -genetiikan perusteet. ja osasi sekä hakea tietoa että kriittisesti lukea sitä (sori vaan kaikki uskojat, on "tietoa" ja tietoa). olen miettinyt mitä itse ajattelisin, jos joku mainitsisi minulle sanat "sekundaarileukemia", "translokaatio" ja "residuaalitauti" (en ole tutustunut elinan taudinkulkuun sen kummemmin, nuo olivat vain educated guess). varmasti myös menetelmät "karyotyypitys", "FISH" ja "RT-PCR" saisivat toisenlaisen merkityksen. kyseessä ei ole enää koodattu näyteputki, vaan elämä.

baba ja kumppanit polkaisivat pystyyn keräyksen. aiemmin syöpäsäätiö merkitsi minulle vuosittaista raha-anomusta ja mahdollista puolen vuoden pätkärahoitusta. muistan, miten koko tutkimusryhmän voimin kasattiin hakemusta ja usein, kun kirjekuori oli liimattu kiinni, huomattiin että selvitys 7B on pöydällä. eikus kuori auki ja takaisin paperisulkeisiin... nyt ymmärrän, että rahat ovat kotoisin myös yksittäisten ihmisten omista taskuista. sellaisilta, jotka uskovat, että rahoittamalla tutkimusta voivat todella auttaa. kertakaikkiaan liikuttavaa. valitettavasti iso osa tehdystä tutkimuksesta ei johda läpimurtoihin, mutta kuka voi sanoa että tehty työ on turhaa? suuret löydöt voivat tapahtua sattumalta ja ihan muista aihepiireistä - niin kuin sekin orgaanikko joka sattumalta nuolaisi spaattelia puhtaaksi synteesituotteesta ja maistoi makean (se oli aspartaami).

loppuun elinan motto:
”Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance.”
eikus tanssimaan! tai lenkille.

aina mun pitää

aina mun pitää olla iloinen
aina mun pitää muita tsempata
aina mun pitää jaksaa jaksaa
aina mun pitää sotkut siivota
aina mun pitää olla lähtövalmiina
aina mun pitää passata muita

niin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta, keski-iän kriisi löi taas avokämmenellä poskelle. sairastuminen siirsi E24-osallistumista vuodella, mutta sitä en kaktus kurkussa kerennyt murehtimaan. parin viikon puolikuntoisuus ja siitä johtuva reenitauko toi tosin iloisen yllätyksen paloheinässä: ensimmäinen alle 4.10 tulos sitten vuoden 2011. tuohonkaan en sen erityisemmin valmistautunut, kunhan lauantaina huomasin, että su-aamupäivällä on maratonin verran vapaata aikaa ;)

hetken häpeä, ikuinen gloria

tuon otsikon alle mahtuu kaksi viikon tapahtumaa, nimittäin väitöksen 10-vuotispäivä ja icebug winter run.



väitöstilaisuuteni pidettiin oikeuslääketieteen laitoksella ja meinasin myöhästyä, kun parkkipaikalle kurvatessani jouduin antamaan tilaa tsunamiuhrien autosaattueelle. onneksi laitoksen lippu ei ollut puolitangossa ;) hetken häpeä, ikuinen gloria niin kuin väitöksestä tavataan sanoa. tai ehkä nykyään voisi sanoa että ojasta allikkoon.

perjantaina oli hupia tiedossa: baba lybeck oli kutsunut #teamelinajouhkin icebug winterrun-tapahtumaan. puolet osallistumismaksuta meni elinan keräykseen. olin jo jokin aika sitten uhonnut sosiaalisessa mediassa tuxu-asun jälleennäkemistä ja innolla kaivoin pinkkiä asua esiin. #fiftyshadesofpink.

kisa oli kiva, pirteä ja taidolla toteutettu. nimensä mukaisesti nastakenkää tarvittiin. kolme 3,33km lenksua stadikan ympäristössä kulki osin huoltamatonta tietä. mutta reitillä oli myös hiekoitettua asvalttia ja sisäinen roopeankkani itki kun nastat rapisivat alustaan.

viime aikoina olen juossut kahdenlaisia kymppejä: maratonin ensimmäisiä (muista mennä rauhallisesti, ettei loppumatkasta piiputa) ja maratonin viimeisiä (enää kymppi jäljellä, älä luovuta) ja jonkin aikaa startin jälkeen meni siinä että ymmärsin ettei tässä tarvitse säästellä. tulossa oli myös ainoa kympin aika herraties kuinka pitkälle aikavälille ja päätin että yli tunnin aikaa en ota. siinä ainoa nopea lihassoluni alkoi huhuilemaan josko joku uinuva kaveri löytyisi. itse asiassa ohittelin ihan mukavasti porukkaa ja kun viimeisessä lumisessa alamäessä joku meni ohitseni, sisuunnuin ja lisäsin vauhtia pykälän (prkl minua ohiteta). loppuaika 56.35 oli ihan hyvä huomioon ottaen sen, että edellinen vk-lenkki on juostu viime vuosikymmenellä ja lasit olivat koko matkan huurussa. ja alamäkijuoksutekniikka olematon.

lisäksi myöhemmin tuli tieto, että olin asukilpailun naisten sarjan voittaja ja palkinnoksi saan hakea nastarit (pinkit icebugit - jee!) hetken häpeä, ikuinen gloria!

 sudelle kiitos kuvasta!


tässä tyttöjen kesken poseerataan ;)

yks hassenmara ja silleen. ei sen kummempaa

viikonloppuna päätin kuluttaa lauantain pohjoisrantaa kiertäen että pääsisin kuulareeniin sunnuntaiksi. keli oli vähän plussan puolella, eikä ollut kummempaa tuulta. kari varoitti liukkaudesta ja läksin b-luokan nastoilla liikenteeseen (siis niillä joista puolet nastoista ovat tallella). ja totta, kurveihin tullessa piti hidastaa. ei se katuminen, mutta kun muhkujäälle kaatuu niin silloin sattuu.

matkaseuraksi siunaantui minna ja jukka, ja niin kuin porukkajuoksuissa usein käy, matka eteni kuin itsestään. paitsi kyllä ne kaksi viimeistä kierrosta olivat vääntämistä. mutta kun ennen lähtöä sanoin että päivän kunto on 4.40 niin puolella minuutilla erehdyin. se olikin 4.39.30. ei sen kummempaa.

sunnuntaina kuulareenissä keskityttiin tempaukseen. ensin kevyehköllä 5x15+15, sitten painavammalla 50+50, heilureita vielä painavammalla silmien tasalle 25+25 ja lopuksi zombikävelyä (kuula suoralla kädellä) 3x kumpikin käsi. eikä kämmennahka hajonnutkaan. ei sen kummempaa.

viikon ehdoton helmi oli etelä-haagan kirjaston kierrätyshyllystä löytynyt klassikkoteos. nyt sekin on luettu. ei sen kummempaa

kuulan viemää: denisov & dedukhina training camp 31.1-1.2.2015

kun ostaa joululahjansa itse, ei pety. tammikuun viimeisenä viikonloppuna pääsin lahjakäärön kimppuun: maailmanmestarien kuulannosto-oppiin. kuulaseurani liftarit olivat järjestäneet kaksipäiväisen nostokurssin denisov & dedukhina training camp 31.1-1.2.2015. myönnän - tämä kuulahommeli on lähtenyt lapasesta. viikonloppuna olisi nimittäin saanut juosta sekä pohjoisrannassa että paloheinässä.

ivanin ja xenian meriitit ovat hengästyttävät (käykää ivanin linkistä katsomassa 72kg työntö...) ja vanha jäniskoira hieman ujostellen liittyi ihan oikeiden kuulaurheilijoiden sakkiin.

ensimmäisenä päivänä käytiin lävitse räkki (sic!), työntö, heilautus ja rinnalleveto. toistojen määrä laskettiin sadoissa, ei kymmenissä. heilautuksen kanssa meni palikat ihan uusiksi: lantiosaranan sijaan pitäisi käyttää takakenoa ja kyykistymistä. ja vartalon kiertoa ja painonsiirtoa. aika monta liikkuvaa osaa, nimittäin kun keinunnan muisti niin takakenon unohti ja sitä rataa. tuli ihan mieleen perhosuinti (jota en koskaan oppinut kunnolla) ja rintauinti (en koskaan poisoppinut vanhanmallista sammakkopotkua). huomatkaa kuvan keskittynyt ilme (kuva: max käär).

iltaa vietettiin kuusiksella savusaunan ja avannon merkeissä. en ole koskaan käynyt kuusiksella talvella. jäätyneenä järvi näytti tosi pieneltä (ja se takimmaisen lahden poiju on kyllä tosi kaukana kun sinne yrittää uida).

 

seuraavana päivänä ohjelmassa oli tempaus, the kämmennahan tappaja. pari tuntia tempausta pelotti jo ajatuksena. viime aikoina hiertymät ovat tulleet sormiin ja keskelle kämmentä. aukinaisen nahan kestää noin viikko parantua ja silloinkin pitää ehjän ihon reunat hinkata hiekkapaperilla ettei kahva tartu ja revi auki lisää. onneksi sain vinkin teipistä, mikä ei rullaudu reunoista, ja teippaustyylistä, mikä pitää teipin paikoillaan. päivän mittaan piti teipata useampikin sormi. ivanin ja xenian tempaukset näyttivät tosi vaivattomilta ja vähäeleisiltä. meikäläinen ähki painonsiirron, vartalonkierron, takakenon ja kyykyn viidakossa.

 

 

lopuksi molemmat kertoivat harjoittelusta. yllättäen löytyi paljon yhteyksiä juoksumaailmaan. kuulareenipäivien välillä on aerobista reeniä (juoksua) mikä nopeuttaa voimaharjoittelusta palautumista. lisäksi yhtenä päivänä viikossa on kovempi lenkki (kisasuorituksen pituushan on vähän alta cooper, eli hapenottoa tarvitaan). reeniöverien kohdatessa ei ole mitään järkeä vetää ohjelmaan merkittyä reeniä, vaan sitä voi joko keventää tai sitten tehdä vain verryttelyn/kevyen lenkin. ja kun kisaa varten keventää, immuniteetti voi heiketä (tuttu juttu: yhdessä vaiheessa maratonlensu oli kohdallani enemmän sääntö kuin poikkeus. sitten lopetin pidemmät keventelyt).

 

"mental training" (suomeksi vi**tuksensieto) osui ja upposi. eli miten pitää keskittyä tekemiseen eikä tulokseen. tähän hetkeen eikä tulevaan (tähän kilometriin eikä siihen että on vielä 95 jäljellä). ja miten vaikeastakin hetkestä voi päästä ylitse. jotenkin kummasti muistui mieleen bornholmin kisan viimeiset kuusi tuntia kun tina kristiansenin kanssa kisattiin siitä kumman psyyke murtuu ekana.

 

leiri oli kaiken kaikkiaan toisi antoisa, koukuttava ja lihaset jumittava kokemus.